Oma aikansa meni, ennen kuin puolen yön aikoihin sain avun, ja minua lähdettiin viemään majapaikastani ensin Poriin ja sitten pääni kuvaamisen jälkeen edelleen Helsingin Meilahteen. Kuvaamisen tuloksena oli havaittu "akuutti ICH 95 x 45 x 40 mm oikealla frontaalisesti", kuten olen sittemmin saanut diagnoosin lukea. Aivoverenvuoto. Kaikki tämä tuli ihan puskista ilman mitään ennakkovaroituksia - jollei niiksi lasketa tilannetta, josta ei olisi ollut enää kohta ulospääsyä ilman tekeillä olleiden töiden siirtoa tulevaisuuteen, ehkä pitkällekin.
Luoja oli minulle kuitenkin tällä kertaa armollinen: toipuminen lähti heti etenemään - ei tullut tilannetta, jossa ensin mentäisiin huonompaan suuntaan ennen parempia uutisia. Toipilasaikani on ollut varsin vauhdikasta, ja minua on kiikutettu Meilahdesta Hyvinkäälle ja sieltä edelleen Röykän kuntoutussairaalaan. Päästyäni viiden ja puolen viikon "sairaalakierteen" jälkeen vihdoin takaisin kotiin ensimmäinen viikko meni pelkästään levätessä ja voimia kerätessä, sillä niin hengästynyt oli oloni kaiken pyörityksen jälkeen.
Erilaisille terapioille on ollut sijansa kuntoutussairaalassa että sen jälkeen. Aktiivisin olen ollut puheterapian osalta, johon tuli vain kahden viikon tauko siirtyessäni sairaalasta kotiin. Koen olevani nimenomaan tässä heikoimmillani, vaikka ulkopuolinen ei välttämättä mitään huomaakaan. Olen kuitenkin itse tietoinen "blokeistani", niin kuin minä niitä kutsun: varsinkin silloin menen helposti mykäksi, jos vaihtoehtoja on paljon. Tyyliin että pitäisi luetella vaikkapa p-kirjaimella alkavia sanoja...
Paljon on siis mahtunut loka-marraskuulle ja sen jälkeenkin. Lopputulema on vielä osin auki, mutta jollei tulossa ole enää pahempia takapakkeja, niin sekin tulee olemaan onnellinen. Syytä ja aihetta on siis yksinomaan kiitollisuuteen.
Koska blogikirjoitus ilman kuvaa on helposti tylsä sellainen, liitän tähän kuvan, jossa mielestäni yhdistyvät sekä kiitollisuus että joulunalusaika.
************************
... and to make the story short: I'm recovering from cerebreal haemorrhage. I'm doing fine and expect to be back in school in February.
Thank God it wasn't as serious as in could have been - I've only some issues regarding speech production, that cause me trouble in certain situations. For an "ousider" they are not noticeable at all, since I can find my way around them, so he won't have a clue.
All is well that ends well, I am confident that this will be the case here as well. To make this post a bit more interesting I'm adding a picture that in my opinion combines my humble gratitude and the fact that life goes on.
